SepSaa

Sibelius - Suomen puhemies Amerikassa 2/2

Sibelius-tutkimuksia Atlantin takana

Olin Downes - New York Timesin musiikkikriitikko - meni manan majoille pari vuotta ennen Sibeliusta. Harold Johnson nousi Sibelius-tutkijaksi Amerikassa, Robert Layton puolestaan Englannissa.

Professori Glenda Goss valmisteli Suomessa 1990-luvulla teosta Sibelius Companion ja v. 1993 silloinen Minnesotan yliopiston musiikkitieteen laitoksen johtaja, prof. James Hepokoski julkaisi oman tutkimuksensa Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta. Sittemmin Hepokoski on vaikuttanut Harvardin yliopistolla ja lienee viettänyt 70-vuotisjuhliaan äskettäin ns. sibeliaanisissa merkeissä.

Mutta itse asiassa jo 1940-luvulta löytyy USA:n yliopistoista opinnäytteitä: muun muassa tohtorin tutkinnon osana Sibeliuksen sinfonioiden analyysitöitä ja yksinlauluja sekä pianomusiikkia käsitteleviä tutkimuksia. Voi kutenkin sanoa, että viimeiset 20-30 vuotta ovat olleet uuden kiinnostuksen vuosia myös ns. akateemisessa Amerikassa.

New York Times

Tutkiessani NY Timesin vanhoja vuosikertoja saatoin todeta lehden kerrassaan oivallisesti heijastelevan Sibeliuksen karriääriä Yhdysvalloissa. Sibeliuksen vieraillessa Yalessa ja Norfolkin musiikkijuhilla vuonna 1914 hänet noteerattiin yhden palstan pikku uutisella. Valse triste ja Aallottaret (nimellä Rondo des Wellen) tulivat mainituiksi tällöin. Tilaisuutta on Otto Andersson kuvannut kirjassaan Sibelius Amerikassa.

Säveltäjän 60-vuotispäivän kunniaksi 6.12.1925 (oikea syntymäpäivä on  8.12.) NY Times teki laajan jutun - kynän varressa Olin Downes. Seuraavana vuonna kerrotaan Sibeliuksen säveltävän tilausteosta kustantaja Damrosch'ille New Yorkiin. 28.12.1930 ilmestyneessä artikkelissa "Sibeliuksen nuorekas nerous" Downes nostaa Sibeliuksen sinfonikkona Anton Brucknerin ja Gustav Mahlerin rinnalle. Säveltäjä oli tuolloin 65-vuotias! Helmikuu vuonna 1931 tuo Robert Kajanuksen Amerikkaan johtamaan kaksi ensimmäistä sinfoniaa New Yorkissa, minkä po. lehti toki huomioi.

Kaiken kaikkiaan Sibeliuksen suosiosta näkyy juttuja melko usein 1930-luvulla. Ura Amerikassa tuntui olevan yhtä tasaista crescendoa! Viiden vuoden välein lehti muistaa syntymäpäivät todella laajoin artikkelein. Sibeliuksen 70-vuotispäivänä 8.12.1935 NY Timesin eräässä alaotsikossa rohjetaan kirjoittaa Suomen säveltäjämestarista: "Her [Suomen] Great Composer, Now Seventy, Has Done More Than All The rest of His  People to Make His Nation Known."
Joskus näitä syntymäpäiväkirjoituksia löytyy jopa lehden erityisiltä ns. liitesivuita.

Sitten tulee talvisota

Suomesta ja Sibeliuksesta tule yhtä, lähes synonyymeja 'brändimielessä'. Sotauutiset kertovat Suomesta kulttuurikansana, joka on hätää kärsimässä. NY Times'issa seurataan sodan kulkua lähes päivä päivltä ja Suomi saa valtavasti sympatiaa. Alkaa syntyä kuva tai legenda pienestä ja sisukkaasta kansakunnasta, joka vielä sodan jälkeen kirkastui. Amerikan sotilasakatemioissa esiteltiin suomalaista motitustaktiikkaa ja kerrottiin talvisodan -40°C:n pakkasista. Kun maa vielä ainoana maksoi velkansa takaisin Yhdysvalloille, myönteistä kulttuurista varantoa ja  good-willia kertyi Suomelle mittaamattoman paljon amerikkalaisten mieliinkin.

Palataan vielä talvisotaan. NY Timesin otsikkona joulukuun 1939 alkupäivinä olivat mm. "Kovat taistelut jatkuvat" ja "Sibelius on turvassa metsäisessä kodissaan." Sibeliuksen 74-vuotispäivän numerossaan 8.12.1939 lehti otsikoi: "Sibelius kiittää amerikkalaisia sympatiasta". Sibeliuksen suulla alleviivataan myös kipeästi avun tarvetta: "Maani tasitelee demokraattisten vapauksien puolesta ja tarvitsee aseita ja miehiä."

Itsenäisyyspäivänä 6.12.1939 vanha, 74-vuotias säveltäjä nousee Sibelius-Akatemian konserttisalin (nyt eduskunnan käytössä) korokkeelle ja johtaa suorana radiolähetyksenä Amerikkaan Andante festivon. Se tapahtuu New Yorkin maailmannäyttelyn yhteydessä ja korostaa uuden tekniikan tuloa.

Mutta soraääniäkin kuului. Lehden lukija Edith Gold ehdotti numerossa 15.10.1942 sodan yhä jatkuessa, että Finlandia (ei siis Sibelius) tulisi toistaseksi julistaa pannaan Suomen ja Saksan välisten kytkösten vuoksi. Saksa oli tuolloin liittoutuneiden kannalta vihollinen, mikä sai Goldin närkästymään moraalisesti.

Vuonna 1945 Philharmonic Symphony Society keräsi Sibeliukselle 1.000 dollaria tekijänoikeuspalkkioita ja toimitti ne säveltäjälle. Sodan jälkeen vuonna 1948, laulajat Marian Anderson ja Lawrence Tibbett katsoivat aiheelliseksi lähettää Sibeliukselle jopa syntymäpäiväsikareita, tietenkin Havannalaisia, joista tämä piti.

Vuonna 1940 vietettiin siis Sibeliuksen 75-vuotispäiviä, sitten, 76, 77, 78 jne. Ja mestari sen kuin vain elelee. Jokaista lisävuotta juhlitaan NY Timesissa varmuuden vuoksi ikään kuin se olisi säveltäjän viimeinen: maestro näin ollen eli lehden näkökulmasta katsoen suosiollisen pitkään ja häneen kohdistettiin edelleen odotuksia.

Uskoa jatkuvaan luomisprosessiin pidettiin yllä joskus melko vähäisin eväin. Vielä 7.2.1948 NY Times kertoi Sibeliuksen edelleen säveltävän. Lähteenä oli kapellimestari Antonia Brico, joka kertoi lisäksi Sibeliuksen "vaikuttaneen ikäistään 15 vuotta nuoremmalta". Mutta kahdeksatta sinfoniaa ei koskaan kuultu. Itse asiassa sen luonnoksia lienee palanut säveltäjän toimesta Ainolan takassa, ns. polttajaisissa.

Sibelius on poissa

21.9.1957 NY Times painaa surusanoman anolasta: "Jean Sibelius, yksi maailman suurimmista säveltäjistä, kuoli illalla aivoverenvuotoon pitkän sirauden jälkeen. Hän oli 91-vuotias."

Säveltäjän syntymäpäivänä 8.12.1957 pidetyn muistokonsertin Carnegie Hallissa johti Martti Similä. Solistina oli tenori Jussi Björling. Ohjelmaan kuuluiva mm. nejäs sinfonia, sinfoninen runo Satu ja useita orkesterille sovitettuja yksinlauluja, kuten Flickan kom ifrån sitt älsklings möte, Var det en dröm ja Svarta rosor. Konsertin päätteeksi orkesteri esitti vielä Finandian. NY Times kirjoitti: "Konsertti teki syvän vaikutuksen" ja Jussi Björling "lauloi hienolla pidättyväisellä äänensävyllä". 

Järvenpään mestarin kuoltua yleisö ei häntä unohtanut. Sibeliuksen vertauskuvallisen hahmon muistaa yhä suuri joukko amerikkalaisia, samoin kuin suomalaisten urheuden 2. maailmansodan vaikeuksissa. Näin on laita etenkin vanhemman polven parissa. Suomi-kuva kehkeytyikin osittain juuri näistä aineksista.

Sibelius siirtyi rajan taakse, mutta amerikkalaisten sydämissä on yhä paikka hänen musiikilleen. Ajatelkaamme esimerkiksi sinfonioita numero 2 ja 4 sekä viulukonserttoa, josita jo oli puhe.

Muistin tämä hyvin konkreettisesti laulaessani pienen keskilännen kaupungin, 3000 asukkaan Farmer Cityn kirkossa seurakuntalaisten kanssa muuatta hengellistä laulua kirkon virsikirjasta. Sen sävelmä oli merkillisen tuttu. Niin todellakin: se oli Finlandia.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän SepSaa kuva
Seppo Saari

Ensimmäinen osa jutusta on julkaistu US-alustalla 8.12.2015. :-)
Ikävä painovirhe, jossa Ainola oli muuttunut anolaksi... pahoittelen.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset